Hallituksen ja pääministeri Orpon toiminta EU:n tulevan rahoituskehyksen (2028–2034) neuvotteluissa herättää syvää huolta. Suomi vaati kuuden muun maan kanssa EU:n budjettiin satojen miljardien eurojen leikkauksia. Pääministeri teki virheen.
Koska mitään sektoria ei rajattu säästöjen ulkopuolelle, leikkaukset osuisivat väistämättä EU:n suurimpiin menoeriin maatalouteen ja aluekehitykseen.
Eduskunnan suuren valiokunnan antama neuvottelumandaatti edellyttää yksiselitteisesti maatalouden ja harvaan asuttujen alueiden rahoituksen turvaamista. Hallitus ei voi vaatia budjetin tuntuvaa pienentämistä ja uusien kohteiden rahoituksen kasvattamista ilman, että se iskee suoraan suomalaisten viljelijöiden ja maaseudun elinvoiman nilkkaan.
Maatalouden tilanne on jo valmiiksi hälyttävä. Kustannukset ovat nousseet, ja suomalaisen alkutuotannon kannattavuus on tilastojen mukaan EU:n heikoin. Komission kaavailemat jopa 20 prosentin leikkaukset maatalouden korvamerkittyyn rahoitukseen, olisivat monelle tilalle kohtalokkaita.
Edellisellä neuvottelukaudella aluetukien jaossa onnistuttiin. Keskusta hoiti kuusiokunnat ja järviseudun myös korotettujen investointitukien piiriin. Pettymys olikin suuri, kun Orpon ja Purran hallitus poisti ne ensitöikseen. Tilanteen epäreiluus korostuu erityisesti siinä, että edelleen viereisissä Keski-Suomen kunnissa tukitaso on korkeampi.
Uudella EU:n aluetukikartalla Etelä-Pohjanmaa on nostettava korkeampaan valtiontukiluokkaan, sillä alueen talous ja tuottavuus tarvitsee voimaa uusiin investointeihin.
Jos yritys pystyy investoimaan, pystyy se palkkaamaan ja siten tuottamaan elinvoimaa ja hyvinvointia koko alueelle. Riittävä aluetukitaso madaltaa pk-yritysten investointiriskejä, vauhdittaa tuotekehitystä ja vahvistaa kasvua ja huoltovarmuutta.
Suomen edun on oltava aina hallituksen lähtökohta EU:n pöydissä. Meidän on tavoiteltava mahdollisimman hyvää kokonaissaantoa ja turvattava ne tekijät, jotka pitävät koko Suomen elinvoimaisena.